Lapsen kengissä


Eppu Nuotio

Ensimmäinen kirjani julkaistiin kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Nuorin lapseni oli silloin vuoden vanha, vanhin kahdeksan, keskimmäinen juuri koulunsa aloittanut seitsemänvuotias. Asuimme Kirkkonummella metsän keskellä, peltopläntin vieressä. Kirjoitin aamuisin ennen kuin muu perhe heräsi, päivisin kun vanhemmat lapset olivat koulussa ja nuorin päiväunilla, ja iltaisin kun lapset jo nukkuivat. Olimme menettäneet koko omaisuutemme kahta vuotta aiemmin, kun lama iski maahan koko voimallaan ja markka devalvoitiin. Tarinamme oli yksi tuhansista, kenties yksi sadoista tuhansista. Se tavallinen tarina, kuten Salama kirjoittaisi.

Minulle nuo lamavuodet olivat kirjailijaksi, lastenkirjailijaksi kasvun vuosia. Oli pakko kirjoittaa, sisäinen pakko. Ja taloudellinen pakko. Äitiyspäiväraha oli loppunut, kotihoidontuki loppumassa, en ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa enkä arvannut että menisi vuosia ennen kuin vihdoin saisin ensimmäisen yksivuotiseni. Eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta siitä, että lastenkirjallisuus on vain harvoin se kirjallisuudenlaji, joka kantaa leivän perheen pöytään. 

Onneksi sain työskennellä Tammen Terttu Toiviaisen kaltaisen kustannustoimittajan kanssa kirjailijan taipaleeni alkumetrit. Onneksi sain kasvattaa tarinoitani hänen tarkkojen silmiensä alla. Saatoin olla varma siitä, että Tepa oli minun puolellani. Ja lastenkirjallisuuden puolella. Onneksi sain istua säännöllisin väliajoin hänen työhuoneessaan Urho Kekkosen kadulla kittaamassa kahvia, levittämässä keskeneräisiä ajatuksiani ja paperipinojani hänen eteensä.  Nuo keskustelut Tepan kanssa ankkuroivat minut kirjailijan työhön, lastenkirjallisuuteen, lastenkulttuurin tekijäksi.

Olen lukenut, että on kirjailijoita, joille kaaos ja tuska ovat kirjoittamisen polttoainetta. En kuulu tuohon joukkoon. Kun maailma murjoo ja elämä iskee kanveesiin, karjalainen itkijänainen minussa ottaa komennon. En pysty paperille, en yllä näppäimille. Olen alusta saakka tarvinnut perheen hulinan, pikkuarkeni, jokapäiväisen lakeuteni, koskaan loppumattoman puuhasteluni, ruuanlaiton, tiskit, pyykit ja koko kotitöiden repertuaarin pysyäkseni kirjoittamaan, korjaamaan, saamaan valmiiksi, kyetäkseni aloittamaan uutta.

En olisi koskaan pystynyt maksamaan omaa osuuttani lainoista ja laskuista pelkästään lastenkirjojeni myynnillä. Enhän ole kirjoittanut yhtään lastenkirjallisuuden bestselleriä. Sen sijaan olen kirjoittanut lähes seitsemänkymmentä kirjaa, lastenohjelmia televisioon, lauluja, kuunnelmia, näytelmiä, kolumneja, jatkokertomuksia ja kaikenlaista muuta. Niiden töiden avulla olen varmistanut sen, että saan kirjoittaa lapsille. Lastenkirjallisuus ei ole sivutyö, sitä ei tehdä vasemmalla kädellä vaan koko sydämellä.

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten lastenkirjakritiikkejä julkaistiin vielä säännöllisesti. Elettiin murrosta, jossa kännykät ja tietokoneet olivat vasta tulossa kotitalouksiin. Kirjoja myytiin, myös lastenkirjoja, enemmän kuin nyt.

En haikaile menneeseen, mutta ihmettelen miten vähän kirjojen markkinointi on näinä vuosikymmeninä kehittynyt vaikka luulisi, että tarvetta on, sillä paitsi kirjailijan leipä myös kustantamojen leipä on kirjasta kiinni. Lastenkirjojen kohdalla markkinointi on ihan lasten kengissä. Se keskittyy edelleen pääasiassa niihin kirjoihin, joita myydään joka tapauksessa. Hävettävän monet lastenkirjat jäävät kokonaan ilman markkinointia ja menevät siksi ohi potentiaalisilta ostajilta ja lukijoilta. Ja kun kirja myy huonosti, seuraava kirja saattaa jäädä vaille kustannussopimusta sillä nimikkeitä on nyt huomattavasti aiempaa vähemmän. Ja näin syntyy oravanpyörä, joka vaikuttaa suoraan siihen millaista lastenkirjallisuutta Suomessa tulevaisuudessa julkaistaan.

Suomessa elää pelkästään lastenkirjoja kirjoittamalla mahdollisesti muutama kirjailija.  Maailmalla suomalainen lastenkirjallisuus tunnetaan, berliiniläinen kalakauppias hehkuttaa Timo Parvelan Ella-kirjoja, ja naapurin Hanna lukee saksaksi Muumilaakson tarinoita. Suomalaisella lastenkirjallisuudella menee maailmalla hyvin, on käännösoikeuksia, elokuvaoikeuksia, maailmanmenestyksiä. Satavuotiaassa kotimaassa sen sijaan on aika lopettaa juhlapuheet ja ruveta hommiin lastenkirjallisuuden puolesta. Kirja, jonka olemassaolosta kukaan ei tiedä, jää lukematta vaikka se olisi kuinka hyvä. On meidän aikuisten asia pitää huolta siitä, että lapselle luetaan ja että lapsi saa lukea.